Ilmastokatastrofin ekonomia
Yksi suurimpia kohtaamiamme globaaleja kriisejä on fossiilisten polttoaineiden ja metsien hakkuiden aiheuttama hiilen vapautuminen planeettamme ilmakehään hiilidioksidina, voimakkaana kasvihuonekaasuna. Kriisin seuraukset ovat olleet tiedossa jo vuosikymmenten ajan, mutta jatkamme ainutkertaisen ilmakehämme kyllästämistä kasvihuonekaasuilla kuin huomista ei olisi. Seurauksista tunnetuin on planeetan keskilämpötilan nousu, ja siksi puhutaankin yleisesti ilmaston lämpenemisestä. Vaikutukset ovat kuitenkin monenlaisia.
Keskilämpötilan hiuksenhieno parin asteen nousu ei tarkoita sitä, että kaikkialla olisi tasaisesti pari astetta lämpimämpää, mikä ei tosiaan kuulostaisi kovinkaan katastrofaaliselta tilanteelta. Seurauksena on ilmastovyöhykkeiden siirtyminen kohti napa-alueita — alkuun voimme iloita vaikka siitä, että viininviljely muuttuu helpommaksi Pohjolassa, jos unohdamme, että samalla kääntöpiirien aavikot siirtyvät pohjoisemmaksi. Saharan autiomaan olosuhteet uhkaavat jo levitä Välimeren yli Espanjaan, Ranskaan ja Italiaan, joissa viljelijöille tilanne on paikoin katastrofaalinen. Poikkeuksellinen kuivuus on parhaillaan tekemässä tuhojaan Etelä-Euroopan viljelysmailla, millä on takuuvarmasti seurauksensa globaaleilla markkinoilla. Yksi merkitsevästi muutuva tekijä on sademäärä. Vaikka keskimääräistä lämpimämpään ilmaan sitoutuu enemmän meristä haihtunutta vesihöyryä, sateiden jakautumisen muutokset muuttuneessa ilmastossa tarkoittavat monilla alueilla vakavia kuivuuksia. Itä-Afrikka on juuri nyt tappavan kuivuuden kourissa mutta vastaavia kuivuusjaksoja nähdään jatkossa yhä useammin sivilisaatiomme vilja-aittoina toimivilla Yhdysvaltojen, Kiinan, Intian ja Itä-Euroopan alueilla. Se alleviivaa varoituksia, joiden mukaan ilmastokatastrofi on ensisijaisesti ruokaturvakriisi. Ilmakehän kosteuskin kyllä sataa lopulta alas, mutta silloin aiheutuu useammin tuhotulvia, jotka ovat voimakkaampia kuin tähän asti näkemämme.
Monet näennäisen pienet muutokset, kuten merenpinnan nousu, merten happamoituminen hiilidioksidin liuetessa siihen, sekä kuivuuden aiheuttamat maastopalot saavat aikaiseksi tuhoa merkittävästi enemmän kuin ennen. Vakavinta on kuitenkin lämpötilan ja kosteuden nousu märkälämpötilan tasolle, jossa ihmiselämä muuttuu mahdottomaksi. Jos ilmankosteus on niin korkealla, että vesi ei voi haihtua iholta tehden ihmisen luontaisen jäähdytysmekanismin toiminnan mahdottomaksi, jo tyypillinen trooppinen 35 celciusasteen lämpötila on ihmisille tappava. Arvioiden mukaan suuret alueet planeettamme tropiikkia Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja Afrikassa kokevat tulevaisuudessa olosuhteita, joissa märkälämpötila saavutetaan. Se tarkoittaa kokonaisten valtioiden pyyhkiytymistä kartalta, koska jo yksittäinen päivä elinkelvottomissa olosuhteissa hävittää valtaosan väestöstä — puhumattakaan ravinnoksi käyttämistämme eläimistä.
Samaan aikaan poliitikot keskustelevat edelleen siitä onko meillä varaa ilmastokatastrofin hidastamisen edellyttämiin päästövähennyksiin. Kyse on tietenkin valheellisesta kehystyksestä — tilanteessa, jossa ilmastokatastrofia ei enää voi välttää, vain lieventää, kyse on siitä, minkä poliittisen valinnan seuraukset aiheuttavat vähiten inhimillistä kärsimystä, ekologista tuhoa ja kustannuksia. Vaikka tutkijoiden näkemys on yksimielisesti se, että kaikkien ilmastotoimien toteuttaminen mahdollisimman nopeasti on sekä humaanein että taloudellisestikin paras ratkaisu, poliitikot viivyttelevät. Yksi tekijä viivyttelyssä on joidenkin poliitikkojen korviin kuiskivien ekonomistien viesti, jonka mukaan ilmastokatastrofin vaikutukset olisivat matalia: vain 0.29% bruttokansantuotteesta vuosisadan loppuun mennessä, jos ilmaston lämpeneminen pidetään 1.5 celciusasteen rajoissa, tai 3.67% bruttokansantuotteesta, jos lämpeneminen saavuttaa 4.0 asteen rajapyykin (1). Poliitikkojen luonnollinen reaktio tieteestä verrattaen vähän ymmärtävinä on se, että jo läpikäymämme Covid-19 pandemian vaikutus bruttokansantuotteeseen oli hetkellisesti suurempi, joten miksi olisimme huolissamme parin prosentin talousvaikutuksista? Oikea vastaus on tietenkin, että ekonomistit eivät osaa kunnolla huomioida systeemisiä muutoksia, keikahduspisteitä, tai eksponentiaalisia vaikutuksia, vaan pahimmillaan vain ekstrapoloivat perustuen tilanteeseen, jossa ilmastokatastrofia ei ole. Eikä satojen miljoonien ihmisten kuolema elinkelvottomissa olosuhteissa näy ekonomistien laskelmissa.
Itä-Anglian yliopiston Rachel Warrenin tutkimus (1) ilmastokatastrofin kustannuksista on valikoitunut esimerkiksi lähinnä sattumalta. Se ei ehkä ole edustava, mutta se kuvastaa sitä ajatusmaailmaa, josta käsin ilmastokatastrofin taloudellisia vaikutuksia on pitkään koetettu arvioida. Omista fyysikon, matemaattisen mallintajan, ja hiilenkierron ilmastovaikutuksistakin julkaisseen tutkijan nähtökohdista katsottuna, artikkeli on suorastaan hämmentävä perusteettomien oletusten kavalkadi. Artikkelissa lähdetään liikkeelle siitä, miten merenpinnan nousun taloudelliset vahingot mallinnetaan polynomisella yhtälöllä. Samoin mallinnetaan läpötilan nousun aiheuttamia vahinkoja. Miten mallien parametrit on sitten saatu arvioitua? Tietenkin etsimällä korrelaatioita taloudellisen aktiviteetin ja lämpötilan välillä jättäen huomiotta kaikki sosioekonomiset tekijät, kuten kolonialismin perua oleva maiden jako rikkaaseen globaaliin pohjoiseen ja köyhään etelään. Maailmanlaajuisen kaupankäynnin ollessa normi, maat ja alueet lisäksi käyvät kauppaa keskenään, joten mahdollisuudet saada hyödykkeitä ilmasto-olosuhteissa, joissa niiden tuotanto on mahdotonta, ovat varsin hyvät. Se ei kuitenkaan ole ekstrapoloitavissa tulevaisuuteen, koska tulevaisuudessa emme voi käydä kauppaa menneiden aikojen suotuisammissa ilmasto-olosuhteissa asuvien kanssa.
Lisäksi, ilmasto-olosuhteet vaikuttavat korostetusti veden saatavuuteen ja ruoantuotannon toimivuuteen. Ne muodostavat varsin marginaalisen osan globaalia taloutta, mutta niiden rajut muutokset vaikuttavat kokoaan merkitsevämmin. Ihmisen taloudellinen aktiviteetti riippuu kriittisesti ravinnosta, joten polynomisten mallien käyttäminen arvioimaan katastrofaalista tilannetta, jota emme ole kokeneet, on suorastaan häkellyttävän naivia. Kirjoittajat mainitsevat ilmastokatastrofin suorina taloudellisina kustannuksina maatalouden tuotannon pienenemisen lisäksi ilmastointilaitteiden tuomat lisäkustannukset. On jokseenkin hankalaa hahmottaa miten ihmisasumusten pitäminen viileinä olisi minkäänlainen asia sen tilanteen rinnalla, että huvenneet jäätiköt vievät mukanaan juoma- ja kasteluveden; kuivuudet, lämpöaallot ja maastopalot hävittävät maatalouden tuotannon; ja happamoituneiden merten ravintoketjut romahtavat hävittäen kalansaaliit. Voimme varmasti pitää tuotantoeläintemme tilat viileinä halvan uusiutuvan energian avulla mutta missä tuotamme niiden ravinnon, kun muuttunut ilmasto estää rehun tuotannon laajoilla, aavikoituvilla maa-alueilla?
Artikkelissa mainitaan sekundääriset vaikutukset, jotka eivät suoraan vaikuta bruttokansantuotteeseen, jota käytetään taloudellisten vahinkojen mittarina. On kuitenkin vaikeaa ottaa vakavasti ihmisten terveysongelmien pitämistä sekundäärisenä talouteen vaikuttavana asiana, kun muistaa vaikkapa märkälämpötilan ylitysten vievän mukanaan niin väestön kuin koko alueen taloudenkin. Miljardeille ihmisille ilmastoiduista sisätiloista puhuminen ei ole millään tavalla realistista, ja heistä valtaosa asuu juuri pahimmassa vaarassa olevilla alueilla.
Seuraava omituinen oletus liitty siihen, että merenpinnan nousun aiheuttama tuho kasvaa hitaammin kuin lineaarisesti, koska valtaosa ihmisistä asuu alavimmilla maa-alueilla. Oletukset siitä, että ihmiset vain muuttaisivat muualle ja kaikki jatkuisi kuten ennenkin ovat suorastaan häkellyttävän naiveja. Sodat, konfliktit ja kilpailu häviävistä resursseista tuskin aiheuttaisi vähenevissä määrin tuhoa merenpinnan noustessa ja kokonaisten valtioiden jäädessä suolaisen veden valtaan. Kun lisäksi maanviljelysmaastakin valtaosa on alavimmilla alueilla, on vaikeaa nähdä miten merenpinnan nousun vaikutukset eivät kasvaisi suuruudeltaan nopeasti yhä uusien alueiden muuttuessa asumis- ja viljelykelvottomiksi. Esimerkiksi Bangladeshissa puolen metrin merenpinnan nousu pyyhkii pois jopa 40% viljelyskelpoisesta maasta. Ihmiset eivät kuitenkaan jäisi nääntymään nälkään, vaan heillä on taipumuksena ryhtyä toimiin elinolosuhteidensa parantamiseksi. Sotia on historiassamme aloitettu huomattavasti vähäpätöisempien asioiden vuoksi, ja modernin aseistuksemme voiman kasvaessa jatkuvasti, niiden potentiaalinen tuhoisuuskin on jatkuvassa nousussa.
Artikkelin hämmentävin virke kuuluu kuitenkin seuraavasti: ”jotkin [taloudelliset] aktiviteetit, kuten koulutus ja tietokonepelit ovat selvästi vähemmän haavoittuvaisia ilmastonmuutokselle kuin toiset, kuten maatalous.” On vaikeaa nähdä mitä kirjoittajat ajattelevat. Kun maatalouden tuotanto romahtaa kuivuuden vuoksi, ja ruoan hinta nousee globaaleilla markkinoilla taivaisiin kysynnän kasvun vaikutuksesta, sekä myös siksi, että kansallisvaltiot turvautuvat protektionismiin ja lopettavat tuotantonsa myynnin varmistaakseen oman ruokaturvansa, syntyy nälänhätiä ja valtioiden romahduksia. Alueilla, jotka kokevat vakavimmat vaikutukset, eivät ihmiset voi toimia edes henkensä pitimiksi ja taloudellinen aktiviteetti romahtaa. Ei kukaan käytä rahaa tietokonepeleihin, jos ei ole rahaa riittävään määrään ravintoa.
Mutta onko planeettamme niin laaja, että kokonaisuutena BKT putoaa vain muutaman prosentin vuosisadan loppuun mennessä, vaikka ilmastokatastrofin pahimmat skenaariot toteutuisivat ja joillakin alueilla tuhot olisivat mittavia? Ilmastotiede ei tue tällaista näkemystä. Jo merten happamoitumisen vaikutukset osuvat koko ihmiskuntaan, kuten osuvat kuivuuksienkin aiheuttamat ruoantuotannon ongelmat. Jäätiköt haihtuvat jo kautta planeetan, ja esimerkiksi Aasian suurten jokien virtaaman hiipuminen veisi leivän parilta miljardilta ihmiseltä — siis sikäli, kun heidän elinalueensa Pakistanista Etelä-Kiinaan edes pysyisivät märkälämpötilan turvallisella puolella. Epälineaariset muutokset voisivat iskeä nopeastikin, kun Aasian suuret ydinasevaltiot turvautuisivat epätoivossaan voimakeinoihin vedensaannin turvaamiseksi tai jos globaalia ruokaturvaa heilauttaisi poikkeuksellinen samanaikaisten katastrofien suma. Warrenin ja kumppaneiden artikkelissa toki arvioidaan tämän päivän BKT huomista arvokkaampana, kuten käytäntöihin kuuluu. He käyttävät 3% vuosittaista arvon alenemaa, kun kyse on kehittyneistä maista ja peräti 48% alenemaa kehittyville maille. On selvää, että ilmastokatastrofin taloudelliset vaikutukset näyttäytyvät lievinä, jos kehittyvien maiden huomioitu arvo laskee vain vuosikymmenessä jo promillen tuntumaan.
Warrenin tutkimus ei ole yksin. Etelä-Kalifornian yliopiston Matthew Kahn ryhmineen arvioi, että globaali lämpeneminen kutistaa planeettamme bruttokansantuotetta vuosisadan loppuun mennessä 7.22% (2). Se on toki suurempi lukema, mutta arvioon on päästy laskemalla korrelaatio menneiden lämpötilojen ja BKT-lukemien välillä, ja ekstrapoloimalla sitä vuosisadan loppuun huomioiden ennustettu ilmaston lämpeneminen. On täysin selvää, että tällaisella menetelmällä ei voida saada selville edes muutoksen suuruusluokkaa, koska emme voi ennustaa tulevan ilmaston vaikutuksia talouteen perustuen talouslukuihin menneessä ilmastossa. Kahn kuitenkin huomauttaa, että hänen saamansa karkeat tulokset osoittavat ilmastonmuutoksen vaikutusten oleva taloudellisesti vakavampia kuin poliitikkojen keskuudessa yleisesti ymmärretään. Poliitikoille ei tietenkään tuota vaikeuksia uskoa ilmastonmuutoksen olevan vaikutuksiltaan vähäistä, koska se on miellyttävä tieto, joka tarkoittaa, että syytä merkittäviin toimiin ei ole.
Poliittiseen päätöksentekoon kuuluu aivan oleellisena osana jatkuvat lobbareiden vaikutusyritykset, eikä yksikään päätöksiä tekevä ihminen voi olla sellaiselle immuuni. Kun nykyistä tuotantorakennetta, fossiilikapitalismia, edustavat lobbarit tulevat kertomaan poliitikoille kerta toisensa jälkeen, miten ilmastokatastrofia ei olekaan ja lämpenemisen aiheuttamat vahingot jäävät muutamiin BKT:n prosentteihin vuosisadassa, se saa poliitikot epäröimään kallina pitämiään toimia. Toimien hintaa taas arvioidaan aivan liian usein suhteessa siihen, että ilmastokatastrofia ei tapahdu, eikä siihen tulevaan vertailumaailmaan, jossa ilmastotoimia ei tehdä.
Tutkijat osaavat kuitenkin arvioida, minkälainen se aikajana on, jossa ilmastotoimia jatkuvasti vesitettiin ja jossa poliitikot kuuntelivat fossiilikapitalismin puolestapuhujia. Se on maailma, jossa koko teknologisen ihmissivilisaation olemassaolo on uhattuna (3). Ja koska sivilisaation romahdus on tosiasiallinen riski, on jokaisen hiukankaan järkevän riskianalyysin tulos se, että kaikki mahdolliset ilmastotoimet on toteutettava nopeassa aikataulussa. Se olisi kuitenkin myös taloudellisesti järkevin strategia. Sivilisaation romahdukseen meillä ei ole varaa.
Lähteet
- Warren et al. 2021. Global and regional aggregate damages associated with global warming of 1.5 to 4 °C above pre-industrial levels. Climatic Change, 168, 24.
- Kahn et al. 2021. Long-term macroeconomic effects of climate change: A cross-country analysis. Energy Economics, 104, 105624.
- Steel &DesRoches 2022. Climate change and the threat to civilization. The Proceedings of the National Academy of Sciences, 119, 42.
Mikko Tuomi
Satunnaislukuja 