Planetaariset rajat ja Fermin paradoksi
Olen kirjoittanut aiemmin siitä, miten ilmastokatastrofi ja siihen rinnastuvat kriisit saattavat olla merkittävä yksittäinen syy Fermin kuuluisaan paradoksiin. Enkä ole huomiossani ainoa, vaan sama hypoteesi on havaittu muidenkin asiaa ajatelleiden toimesta (1). Kyse on yksinkertaisesta havainnosta, jonka popularisoi Enrico Fermi, italialaissyntyinen yhdysvaltalaisastronomi. Fermi asetti sanoiksi sen yksinkertaisen tosiasian, että jos maailmankaikkeudessa on lukemattomia miljardeja tähtiä kuten Aurinko, ja jos niiden ympärillä on lukemattomia maankaltaisia planeettoja, joiden pinnoilla vääjäämättömien luonnonlakien toimesta syntyy eläviä organismeja, niin on vain ajan kysymys koska muillakin planeetoilla kehittyy älykkäitä monisoluisia organismeja, jotka rakentavat teknisiä sivilisaatioitaan. Silloin on järkevää kysyä miksemme näe niistä jälkeäkään, kun universumi on ollut olemassa jo 13.8 miljardia vuotta ja sivilisaatioilla on ollut aikaa kehittyä paljon kauemmin kuin omalla 4.5 miljardia vuotta vanhalla pallollamme. Mikä estää älykkäitä sivilisaatioita syntymästä, kukoistamasta tai kolonisoimasta koko galaksiamme?
Fermi ymmärsi, että teknologinen sivilisaatio, joka kehittää laitteet tekemään tähtienvälisestä matkailusta mahdollista ja haluaa lisää elintilaa levittäytyy kosmisiin aikaskaaloihin suhteutettuna erittäin nopeasti koko galaksiin, jolloin siitä tulisi näkyä merkkejä aivan kaikkialla. Maapallolla sellaisia merkkejä ei kuitenkaan ole — emme ole havainneet minkäänlaisia todistusaineistoa maanulkopuolisista teknisistä sivilisaatioista joidenkin eksentrikkojen aika-ajoin esittämistä väitteistä huolimatta. Edes minkäänlaisia radiosignaaleja ei ole havaittu kielimässä toisen teknisen sivilisaation olemassaolosta.
On siis oltava olemassa jonkinlainen ”suuri kosminen suodatin”, joka estää teknisiä sivilisaatioita saapumasta näkyviimme. Sellaista eivät kuitenkaan tarjoa fysiikan lait, joiden mukaan tähtienvälinen matkustaminen on aivan mainiosti sallittua ja teknologisesti saavutettavissa. Suodatinta ei myöskään ole löytynyt tähtitieteilijöiden havainnoista, jotka osoittavat maankaltaisten ja elämää ainakin periaatteessa ylläpitämään kykenevien planeettojen olevan maailmankaikkeudessa suorastaan erittäin yleisiä. Omassa galaksissamme on arviolta miljardeja sopivia planeettoja, joten sekä elinkelpoista tonttimaata että aikaa kyllä riittää mainiosti elämän ja sivilisaatioiden syntyyn ja kehitykseen.
Jonkinlainen suodatin saattaa aiheutua siitä, että monisoluisen elämän kehittyminen ainakin maapallolla näyttää olleen hidasta ja valtaosan eliniästään planeettamme biosfääri onkin koostunut yksisoluisista organismeista, jotka ovat aivan liian yksinkertaisia kyetäkseen abstraktiin ajatteluun, työkalujen laajamittaiseen käyttöön tai teknisen sivilisaation perustamiseen. Kun monisoluisuutta sitten kehittyi, evoluution säälimättömät lainalaisuudet ja peto-saalis -suhteiden monipuolistuminen johtivat nopeasti siihen, että eläinten oli otettava huomioon niin ympäristönsä kuin omankin toimintansa vaikutus siihen. Se johti lopulta tietoisuuteen ja älykkyytteen, kykyyn vaativaan ongelmanratkaisuun, työkalujen käyttöönottoon ja monipuoliseen teknologiaan, jota sivilisaatiomme menestyksekkäästi käyttää. Juuri teknologiassa saattaa kuitenkin piillä merkittävin kosminen suodatin, joka tekee havaitsemastamme Fermin paradoksista todellisuutta.
Kuvitellaan jollekin elinkelpoiselle planeetalle tekninen sivilisaatio, joka on onnistunut valjastamaan käyttöönsä modernin fysiikan mukanaan tuoman suunnattoman voiman ja sen avaamat teknologiset kyvyt. Mahdollisuutena on laajamittainen planeetan luonnollisten resurssien hyödyntäminen alkaen biosfäärin muista lajeista ja päätyen planeetan kivisen kuorikerroksen mineraaleihin ja metalleihin. Mitä tehokkaampaa teknologiaa niiden hyödyntämiseen käytetään, sitä nopeampaa niiden rajallisten varantojen hupeneminen on ja vastaan tulee resurssien loppumisesta aiheutuva pullonkaula. Vaikka kaikkialla ei ehkäpä tavoitellakaan ainaista kasvua, on samalla selvää, että ennen pitkää jokin teknologisen sivilisaation kulttuureista saattaa tavoitella kasvua, jolloin se vääjäämättä syrjäyttää muut kulttuurit tieltään muodostaen planeetalle monokulttuurin, joka tavoittelee aina vain uusien resurssien hyödyntämistä. Seuraukset ovat laajoja alkaen resurssien vääjäämätömästä lopusta ja liiallisesta ekosysteemien ja luonnon tuhosta ja päätyen massiivisiin ulkoisvaikutuksiin kuten esimerkiksi kaasukehän koostumuksen muutokseen, mikä voi johtaa jopa planeetan elinkelpoisuuden tuhoutumiseen. Omalla planeetallamme teollisuuden sivutuotteena ja ulkoisvaikutuksena tuotettujen kasvihuonekaasujen avulla aiheuttamamme imastokatastrofi on esimerkkinä sellaisesta tilanteesta.
Prosessi asettaa sivilisaatiolle karkeasti kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta. On mahdollista, että resurssien ylikulutuksen vaarat havaitaan ajoissa, ja kulutus suitsitaan kestävälle uralle samalla vaalien luonnon monimuotoisuutta ja stabiileja planetaarisia elinolosuhteita. Sivilisaatio, joka ajautuu kestävälle uralle sijoittaa ehkä avaruuden ihmeiden havainnointiin ja muuhun tieteelliseen tutkimukseen ja koettaa havaita muista tähtijärjestelmistä merkkejä toisista sivilisaatioista mutta se ei välttämättä ryhdy laajentamaan elinpiiriään ja kolonisoimaan läheisiä tähtijärjestelmiä. Miksi rajallisia resursseja niin valtavasti vaativaan projektiin kannattaisi ryhtyä, jos yhteiskuntamalli on jo kestävä ja oman planetaarisen elinpaikan resurssit uusiutuvat tasapainossa kulutuksen kanssa? Sivilisaatio saattaisi tehdä tutkimusta lähiaurinkokunnissa, lähettää robottiluotaimia tutkimaan niitä ja tehdä ehkäpä tähtienvälisiä lentoja itsekin mutta se tuskin laajenisi aggressiivisesti ja emme välttämättä havaitsisi merkkejä sellaisesta sivilisaatiosta lainkaan. Ennen kaikkea, sivilisaatio, joka kunnioittaa elämää omalla planeetallaan ja ymmärtää sen arvon eläen sen kanssa sopusoinnussa, osaisi luultavasti laajentaa samanlaisen kunnioituksen myös vieraille biosfääreille, jättäen ne elämään ja kehittymään rauhassa.
Toinen vaihtoehto on, että sivilisaatio ei kykene muuttamaan yhteiskuntiaan kestäviksi, jolloin sen kotiplaneetan elinkelpoisuus romahtaa ja sivilisaatiota uhkaa nopea loppu. Romahtaneen teknisen sivilisaation tuhkista ei välttämättä nouse uutta vastaavaa, koska kaikki helpot, uusiutumattomat tavat tuottaa energiaa on yksinkertaisesti jo kulutettu loppuun. Jos sivilisaatio tuhoutuu tai ei kykene nousemaan romahduksen jälkeen, emme voi havaita siitä koskaan merkkejä, mikä ratkaisee Fermin paradoksin. Vaihtoehtoisesti sivilisaatio oppii hallitsemaan tähtienvälisen kolonialismin ennen kotiplaneettansa elinkelpoisuuden romahtamista ja ryhtyy kolonisoimaan ja hyväksikäyttämään muidenkin tähtijärjestelmien planeettoja. Sellainen sivilisaatio leviäisi nopeassa tahdissa koko galaksiin, kuluttaen aina kohtaamiensa planeettojen resurssit ja siirtyen seuraavien kimppuun mutta koska mitään merkkejä ei ole havaittavissa, voimme pitää aggressiivisesti leviävää galaktista kolonialismia likimain olemattomana vaihtoehtona tekniselle sivilisaatiolle. Eikä se ole vain spekulaatiota. Tiedämme, että teknologia, joka mahdollistaa tähtienvälisen kolonialismin mahdollistaa huomattavasti aiemmin sivilisaation kotiplaneetan uusiutumattomien resurssien tuhoisan ylikulutuksen.
Implikaatiot omaan toimintaamme ovat enemmän kuin ilmeiset. Ihmiskunnallakin on vain kaksi vaihtoehtoa — joko muutamme yhteiskuntamme kestäväksi tai koemme romahduksen ja tuhon. Tiedämme, että ylikulutus varmsati loppuu, ja ehdimme vielä päättää haluammeko sen tapahtuvan hallitusti vai hallitsemattomasti. Teknologiamme ei todellakaan ole vielä sillä tasolla, että voisimme edes harkita muuttoa toiselle planeetalle. Emme osaa rakentaa toimivaa, elinkelpoista biosfääriä omalla planeetallamme turvallisissa ja miellyttävissä fysikaalis-kemiallisissa olosuhteissa, joten sellaisen vieminen avaruuteen tai jollekin vihamieliselle taivaankappaleelle kolonialismin mahdollistamiseksi on suorastaan mahdotonta. Venus on meille aivan liian kuuma painekattila. Marsin olosuhteet — säteily, alhainen paine, kylmyys, myrkyllinen kaasukehä — taas ovat ihmisille ja muille biosfäärimme organismeille tappavat. Ja matkustaminen edes lähimpään tähtijärjestelmään vaatisi ylisukupolvisen aluksen lähettämistä usean tuhannen vuoden matkalle vailla takeita sen perille pääsystä. Ihmiskunnan tapauksessa planeettaa B ei siis ole, eikä edes pienen kolonialistijoukon lähettäminen matkaan ole mahdollista.
Tilanteemme on siten galaksimme muiden elävien planeettojen suhteen suoranainen onnenpotku. Emme ole kolonisoimassa galaksia tai edes lähimpiä eksoplaneettakuntia. Emme ole viemässä kasvuhakuista kulutuskulttuuriamme muualle, koska voidaksemme saavuttaa kulttuuriviennin mahdollistavan teknologisen tason, meidän on ensin opittava elämään kestävästi planetaarisissa rajoissa. Ja jos sen opimme, on mahdollista, suorastaan todennäköistä, ettemme lähde valloittamaan ainuttakaan planeettaa toisissa tähtijärjestelmissä. Miksi lähtisimme minnekään, vaaralliselle matkalle vihamieliseen ympäristöön ja kauas sivilisaatiomme tarjoamasta sivistyksestä, jos kykenemme säilyttämään elämän edellytykset sekä valtaosan luonnosta ja tuottamaan jokaiselle ihmiselle kaiken tarvittavan omalla planeetallamme kunnes Aurinko muuttuu planeettamme elinkelpoisuudelle liian kuumaksi? Jos se on tulevaisuutemme, uskon, että tähtienvälinen matkailu muuttuu lopulta mahdolliseksi, mutta sitä motivoi korkeintaan loppumaton inhimillinen uteliaisuus ja tiedonjano. Olemme halunneet tutkia oman planeettamme jokaisen kolkan korkeimmista vuorten huipuista aina syvimpiin merenpohjan halkeamiin. Se kiinnostus saa meidät varmasti tutkimaan tarkemmin lähiavaruuden toisia maaailmoja, jos vain pysymme hengissä teknologisena sivilisaationa ja opimme kunnioittamaan planeettamme rajallisuutta.
Toivon todellakin, että opimme.
Lisää aiheesta
Lähteet
Mikko Tuomi
Satunnaislukuja 