Tieteenkieltämisen poliittinen perinne — miksi tutkijoiden ääntä ei kuulla?

Näin pandemian aikakautena voisi kuvitella, että harvalle tulee mieleen kyseenalaistaa tieteen ja tutkimuksen merkitystä. Tuhannet tutkijat ovat tehneet valtavasti työtä ymmärtääkseen ja torjuakseen uutta, tappavaa taudinaiheuttajaa ja työn seurauksena, rokotteen kehittämisen myötä, alamme päästä kohti yhteiskunnan avaamista ennalleen. Laajempi tarkastelu paljastaa kuitenkin taustalta karumman kokonaiskuvan.

Tutkijat ovat vuosien ajan varoittaneet ekosysteemien hävittämisen johtavan ihmisten ja erilaisten eläinlajien välisen kanssakäymisen määrän kasvuun. Se tuottaa kuin liukuhihnalta uusia tartuntatauteja, ja niistä vain yksi ainoa on nyt aiheuttanut globaalisti miljoonia kuolemantapauksia. Silti ekosysteemejä hävitetään huimaa vauhtia, mikä kasvattaa uusien virusten mahdollisuuksia siirtyä ja päästä leviämään ihmispopulaation keskuuteen. Suomikaan ei ole poikkeus, vaan lajikato on meilläkin tosiasia erityisesti vanhojen metsien lajiston ollessa hätää kärsimässä maanlaajuisesti. Tutkijoiden viesti kyllä otetaan vastaan heidän tarjotessaan tappavaa tautia ehkäiseviä ihmelääkkeitä mutta lakaistaan heti perään maton alle, kun kyseessä on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja tulevien tautien ennaltaehkäisy.

Biodiversiteettikato ei ole ainoa asia, jonka suhteen tieteen tulosten hyväksymisen katsotaan olevan vapaaehtoista. Yhteiskunnallista valtaa käyttävien joukossa kieltäydytään edelleen kategorisesti torjumasta ilmastokatastrofia riittävin keinoin. Syy tieteen hylkäämiseen on tietenkin selvä: tiede sanoo lukuisten yhteiskunnan osa-alueiden olevan perusteellisen muutoksen edessä, ja sitä muutosta vastustetaan vimmatusti, koska monet hyötyvät juuri nyt taloudellisesti siitä, että mikään ei muutu. Vaikka vaihtoehtona on muutos ilmastokatastrofin pakottamana, aivan liian moni kieltäytyy hyväksymästä tosiasioita jopa niiden näkyessä päivittäin uutisissa ennätyksiä rikkovina pyörremyrskyinä, tuhotulvina, metsäpaloina, helleaaltoina, kuivuuskausina ja nälänhätinä.

Suoranainen tiedeviha nostaa hetkessä päätään, kun tutkijat kertovat tarvittavista toimenpiteistä ilmastokatastrofin ja luontokadon pysäyttämiseksi. On vähennettävä lihantuotantoa ja -kulutusta, on lopetettava avohakkuut ja ennallistettava turvesuot lopettaen turpeen poltto. On estettävä ravinteita valumasta vesistöihin ja annettava metsien kasvaa vanhoiksi, monimuotoisiksi biodiversiteetin kehdoiksi. On ajettava alas fossiilisten polttoaineiden tuotanto ja käyttö ja rakennettava kestävä yhteiskunta, jossa materiaalinen kulutus on paljon pienempää kuin nyt. Ja se kaikki on tehtävä sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla, jotta valmiiksi heikoimmassa asemassa olevat — niin globaalisti kuin paikallisestikin — eivät kärsisi eniten. Kun näitä asioita nostetaan esiin, rientää paikalle hetkessä suuri joukko lobbareita ja hyödyllisiä idiootteja kertomaan, miten mitään ei saa muuttaa ja miten kaikki voitava on jo tehty. Samoin aivan liian monet opportunistiset poliitikot rakentavat uransa perustuen tähän tieteen kieltävään fantasiamaailmaan. Silloin tutkijoiden viesti lakaistaan maton alle — sen hyväksyminen tarkoittaisi valtaisaa kulutuksen, tuotannon ja talouden uudelleenjärjestelyä, mikä puolestaan osuisi voimakkaasti suurinta taloudellista ja samalla yhteiskunnallista valtaa käyttävien lompakkoon.

Lihantuottajat tietenkin saavat poliitikkonsa vastustamaan kaikkia toimenpiteitä lihantuotannon vähentämiseksi. Ja sen tosiasian sanominen ääneen, että maatalouden päästöt eivät ole laskeneet, saa aikaan hyökkäyksen sanansaattajaa vastaan. Samoin metsäteollisuus saa taskussaan olevat poliittiset tahot jatkamaan metsäluonnon hävittämistä jopa luonnonsuojelua ennaltaehkäisevin aavistushakkuin, jotta voisi pitää kiinni nykyisestä ansaintamallistaan. Ironisesti, ilmastokatastrofia kiihdyttävä massaturismi on hätää kärsimässä saman viruksen vuoksi, jonka sen lukemattomat loma- ja reittilennot levittivät maailmanlaajuiseksi.

Laajemmin, yhteiskuntaamme riivaa usko kaiken työn absoluuttiseen hyödyllisyyteen, vaikka monen työn tekeminen tuleekin kokonaisuutena kalliimmaksi kuin tulisi maksaminen työntekijöille siitä, etteivät he tee mitään. Taustalla on ikuisen talouskasvun ideologia, johon kuuluu olennaisena osana narratiivi työnteosta absoluuttisena hyvänä. Kaikki työ ei todellakaan ole arvokasta, tai edes hyödyksi muille kuin teettäjälleen mutta tosiasiallisesti turhakin työ edesauttaa kirjanpitomme numeroarvojen maksimoinnissa ja luo samalla omistavalle luokalle vaurautta. Kun tutkijat ovat huomauttaneet kasvuhakuisen talousmallin lisäävän kulutusta jopa planeettamme kantokyvylle haitallisella tavalla, tai että kestävä kasvu on pitkällä aikavälillä mahdotonta, on tuloksena ollut vain hiljaisuutta tai vihaisia purkauksia talouskasvun mukanaan tuomasta hyvästä.

Vallitsevan politiikan ja tieteen tulosten ristiriita on mainiosti näkyvillä tiedepolitiikassa. Edellisen hallituksen toteuttamien ennätyksellisten tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen leikkausten jäljiltä uuden hallituksen poliitikot tuovat pöydälle uusia perustutkimuksen rahoituksen leikkauksia. Toiminta on kuin stoalaisella tyyneydellä tutkijoita kohtaan tehty kostoisku, jossa olennaista on tutkijoiden ja muiden yliopistolaisten työntäminen syvemmälle kasvavan kilpailun ja heikompien resurssien suohon, jotta he eivät saisi ääntään kuuluviin yhteiskunnallisissa asioissa. Voimme vain koettaa torjua leikkauksia toisensa jälkeen sillä lopputuloksella, että resurssit kutistuvat hiukan hitaammin kuin olisivat kutistuneet ilman tiedeyhteisön voimakasta vastustusta. Onnistuminen torjunnassa kun ei koskaan tarkoita resurssien kasvua.

Tarvitaan tieteen kunnianpalautus. Tarvitaan stabiilia perusrahoitusta ja tutkijoille vapautta tehdä tärkeimmäksi katsomaansa tutkimusta rauhassa, vailla jatkuvia rahoituspaineita. Tarvitaan laaja-alaista perustutkimusta aivan kaikilla tieteenaloilla. Poliitikkojen tehtävä taas on turvata tieteen rahoitus. Lapsikin tietää, että leikkaaminen tieteestä on samalla leikkaamista tiedosta, koulutuksesta, osaamisesta, ja lopulta tulevaisuudesta. Leikkaaminen tieteestä on leikkaamista tulevaisuuden kulkutauteja torjuvista rokotteista, niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin.

Poliittisten päättäjien vastuu ei kuitenkaan lopu siihen, että he saattavat tieteen ja tutkimuksen resurssit riittävälle tasolle. Heidän vastuullaan on myös kuunnella mitä tutkijat sanovat toimiessaan asiantuntijan roolissa ja antaessaan suosituksia poliittisista toimenpiteistä. Se koskee aivan kaikkea päätöksentekoa.

Lisää aiheesta

About Mikko Tuomi

Tähtitieteilijä, tutkija, Proxima b:n, Barnard b:n ja kymmenien muiden planeettojen löytäjä. Tähtisumusta tehty.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: