Tieteellisen julkaisemisen sietämätön keveys

Tutkijan työhön kuuluu erittäin oleellisena osana saatujen tutkimustulosten julkaisu. Tutkijat kirjoittavat raportin, jossa kerrotaan yksityiskohtaisesti mitä on tutkittu ja miksi, millä menetelmillä tutkimusta on tehty ja mitä on saatu tuloksiksi, sekä mitkä ovat tulosten merkitykset ja tulkinnat. Kaikessa tässä pyritään mahdollisimman läpinäkyvään prosessiin, minimoimaan tehdyt subjektiiviset oletukset ja lopuksi verrataan saatuja tuloksia siihen, mitä asiasta on aiemmin tiedetty. Se ei kuitenkaan riitä, vaan ennen julkaisua tutkimus käy vertaisarvioinniksi kutsutun prosessin läpi — siinä alan muut asiantuntijat arvioivat onko tutkimus tehty tieteen ja tieteenalan vaatimuksia noudattaen, riittävän huolellisesti ja luotettavasti, ja ovatko tulokset ja niistä tehdyt tulkinnat oikein ja riittävän hyvin perusteltuja. Vasta vertaisarvioinnin läpäistyään, tutkimuksesta tulee tiedettä, osa tieteen kirjallisuutta, jota jatkossa kritisoidaan, tarkennetaan, epäillään ja tuetaan tieteen kriteerien mukaisesti. Uusi tutkimus on julkaistu mutta julkaisuprosessissa on ominaisuuksia, jotka vaikuttavat julkaistun tieteen laatuun, eivätkä aina positiivisesti.

Tieteellisessä julkaisemisessa on runsaasti ongelmakohtia, joista ilmeisimmät herättivät vilkasta keskustelua Helsingin yliopiston tutkijan Roope Kaarosen otettua asiaan kantaa ymmärrettävän turhautuneena. Merkittävässä roolissa ovat tieteen julkaisijoiden liiketaloudelliset motiivit, niistä seuraava osin sinisilmäisten tutkijoiden hyväksikäyttö, ja sensaatiohakuinen julkaiseminen, joka pakottaa tutkijatkin tekemään sensaatiohakuista tutkimusta, josta saa revittyä maukkaita otsikoita ja joka myy. Kaupallisuus ja tutkimus on sotkettu sekavaksi vyyhdeksi, jossa tieteelliset ansiot saavat väistyä.

Tieteellinen julkaisutoiminta on ehkä koko tiedejärjestelmän pahin ongelmakohta. Silti siitä Suomessa tunnutaan puhuvan verrattain vähän.

Pieni yleissivistävä ketju siitä, miten perseellään ollaan. Kolme pääpointtia.
— Roope Kaaronen (@RoopeKaaronen) April 16, 2021

Ilmeisin ongelmista on suurten kustantamoiden voitontavoittelu niiden jahdatessa äärimmäisen kannattavina yhä enemmän lisäarvoa tutkijoiden kustannuksella. Kun tutkijat saavat tutkimuksensa valmiiksi, he lähettävät siitä kirjoittamansa raportin julkaistavaksi. Kustantamot eivät maksa sisällön tuottamisesta penniäkään, vaan päin vastoin saattavat vaatia tutkijoilta jopa tuhansien eurojen maksuja siitä, että tutkimus ylipäätään julkaistaan. Kustantamot palkkaavat toimittajat, jotka järjestävät vertaisarvioinnin, ja lähettävät tutkimukset vertaisarvioitaviksi alan asiantuntijoille, toisille tutkijoille. He taas suorittavat arvioinnin — laaduntarkkailun ja tieteen merkittävyyden seulonnan — ilmaiseksi, saamatta minkäänlaista korvausta työstään. Vertaisarviointiin kuluu minimissään joitakin tunteja mutta joskus jopa useita päiviä tai viikkoja, joidenkin arvioijien suorittaessa työnsä suurella huolellisuudella. Se on ilmaista työtä kustantamoiden liikevoiton eteen.

Jotta kuvio olisi vieläkin ihmeellisempi, kustantamot julkaisevat tieteen maksullisena — pääsy tieteellisiin julkaisusarjoihin maksaa kymmeniätuhansia euroja akateemisille instituutioille ja jokaisen yksittäisen tutkimuksen lukeminen maksaa yksittäiselle lukijalle parhaimmillaan kymmeniä euroja sen ollessa kustantamoiden rakentamien maksumuurien takana. En esimerkiksi itsekään pääse lukemaan Nature -julkaisusarjassa julkaistua artikkelia, jonka keskeiset tulokset tuotin itse ja jonka kirjoittamiseen osallistuin, koska artikkeli on maksumuurin takana (Kuva 1.). Minulla on tietenkin pääsy artikkeliin työnantajani Helsingin yliopiston tarjoamana, koska yliopisto maksaa siitä kustantajalle vuosittain maltaita. Se on rahaa, joka on poissa tutkimuksesta ja tutkijoiden palkoista. Kustantajat siis myyvät yliopistoille ja tutkijoille tuotteen, jonka yliopistojen itsensä palkkaamat tutkijat ovat omakustanteisesti tuottaneet. Millä tahansa muulla alalla tällaista toimintamalla edes ehdottavia pidettäisiin kylähulluina, joiden kuuntelemiseen ei kannata hukata aikaa.

Kuva 1. Esimerkki tieteen maksullisuudesta Nature -tiedelehdessä. Kuva: M. Tuomi.

Miksi tiedeyhteisön älykkäinä pidetyt jäsenet sitten suostuvat näin nurinkuriseen ja omituiseen julkaisumalliin? Usein heillä ei ole vaihtoehtoja. ”Arvostetuimmat” julkaisusarjat ovat tavallisesti juuri niitä ahneimpia sarjoja, koska voivat olla. Tutkijoiden taas on pakko julkaista ”arvostetuissa” sarjoissa, koska heidän suoriutumistaan arvioidaan sen perusteella, kuinka paljon ”arvostettua” tiedettä he julkaisevat. Kierre on valmis. Maksamme siitä, että julkaisemme tiedettä, jotta saamme rahaa akateemisten arviointikriteerien perusteella jatkaaksemme tutkimusta ja maksaaksemme uudet julkaisut. Verrattaen uutena innovaationa julkaisusarjat vaativat useita tuhansia euroja maksuja siitä, että julkaistavaa artikkelia ei piiloteta maksumuurin taakse, vaan se on kaikille ilmaiseksi saatavilla. Kuvan 1. artikkelin tapauksessa ryhmällämme ei ollut sellaista rahaa maksettavaksi, vaan tutkimus pysyy maksumuurin takana. Kustantaja siis tekee jatkossakin kovaa tulosta piilottamalla merkittävimmän tieteellisen tuloksemme maksumuurin taakse. Kaikkein ironisinta on, että tieteellinen tutkimus rahoitetaan pääasiassa julkisista varoista ja silti tuotettu tutkimus pysyy suurelle yleisölle piilossa. On suorastaan absurdin merkillistä, että tutkimusta rahoittavat valtiot eivät vaadi tilanteeseen muutosta.

Mutta muutosta vaativat kovaan ääneen tutkijoistakin vain harvat. Julkaiseminen on kiinteä osa tieteellistä tutkimusta — jos tulosta ei raportoida vertaisarvioidussa muodossa, muun tutkijayhteisön mielestä sitä ei ole edes tehty. Vain kritiikille altistettu, ja ennakkoarvioinnin läpäissyt tiede katsotaan olemassaolevaksi tieteeksi. Mikään ei tietenkään estä julkaisemasta muualla ja yksittäinen tutkija voi aina valita lähettää raporttinsa muualle, voittoa tavoittelemattomiin julkaisusarjoihin. Ne vain usein katsotaan vähempiarvoisiksi ja kun tutkijan tieteellisiä ansioita jatkossa arvioidaan, hän häviää armotta niille, jotka julkaisevat ”arvostetuissa” sarjoissa kuten kuvan 1. Nature. Tapahtuu luonnonvalintaa. ”Arvostettuja” julkaisusarjoja hyljeksivät tutkijat jäävät vaille työpaikkaa, ilman rahoitusta, ja heitä ei palkata yliopistojen virkoihin. He poistuvat akateemisesta koneistosta, koska valitsivat mediansa väärin — täysin riippumatta siitä, kuinka laadukasta, kiinnostavaa ja pätevää heidän tuottamansa tiede on. Ne, jotka eivät kyseenalaista järjestelmää, vaan toimivat sen puitteissa, saavat jäädä ja saavuttavat johtavan aseman tieteellisissä instituutioissa.

Mikä sitten määrää julkaisusarjan arvostuksen? Miksi yhdessä lehdessä julkaistu tulos on merkittävämpi kuin jos se olisi julkaistu toisessa lehdessä? Syy löytyy siitä kuinka vaikeaa tutkimuksen merkittävyyden arviointi on. Eri tieteenaloja kattavasta julkaisujen paremmuusjärjestyksestä ei voida puhuakaan mutta edes saman tieteenalan julkaisujen merkitsevyydelle on mahdotonta asettaa paremmuusjärjestystä muutoin kuin täysin subjektiivisin kriteerein. Yksi sellainen subjektiivinen kriteeri on tarkastella kuinka moni myöhempi tieteellinen julkaisu käyttää julkaisua lähdemateriaalinaan ja viittaa siihen.

Tavallisesti oletetaan, että mitä useampi viittaus julkaisuun tulee, sitä arvostetumpi ja parempi se on. Oletus on ongelmallinen monella tapaa. Se voi olla totta mutta on myös mahdollista, että julkaistun tutkimuksen arvoa ei ole vielä yleisesti ymmärretty ja siksi siihen ei ole viitattu. Saattaa olla, että tutkimus on julkaistu vähemmän arvostetussa julkaisusarjassa, jolloin se ei ole tullut tiedeyhteisteisön sisällä laajemmin tunnetuksi ja siihen ei siksi viitata. Tutkijat kun ovat vain ihmisiä, eivätkä he voi viitata tuloksiin, joiden olemassaoloa eivät tunne. Tutkijat saattavat myös viitata tulokseen sanoen sen olevan heikosti perusteltu tai väärä, mikä tulkitaan arviointijärjestelmässä meriitiksi tutkimukselle. Toisinaan ”arvostetussa” julkaisusarjassa julkaistu mutta metodologisesti väärin tehty tutkimus saa paljon viittauksia, koska monet tutkijat näkevät julkaistun tuloksen ja ottavat sen esimerkiksi ongelmasta tai menetelmällisesti virheellisestä tuloksesta.

Samalla periaatteella arvotetaan eri julkaisusarjat. Niiden arvostusjärjestys määrittyy sen mukaisesti kuinka paljon niiden julkaisemiin tutkimuksiin keskimäärin viitataan. Silloin julkaisusarjojen kannattaa julkaista hämmästyttäviä ja huomiota herättäviä tuloksia jopa riippumatta siitä kuinka hyvin ne on tehty. Itse asiassa, ”arvostetuimmat” julkaisusarjat ovat toisinaan jopa keskimääräistä heikompia, kun tarkastellaan tulosten luotettavuutta (1). Tilanne kuvastaa vain äärimmäisen vääristynyttä käsitystä siitä, mikä on arvostettua — siksi olen käyttänyt sanan ympärillä lainausmerkkejä. Olen nähnyt ”arvostetuissa” julkaisusarjoissa julkaistavan metodologisia virheitä vilisevää roskaa, jota en kelpuuttaisi edes opiskelijan harjoitustyöksi. Vastaavasti olen nähnyt fantastisen perustavanlaatuisia ja merkittäviä tuloksia julkaistavan sarjoissa, joita juuri kukaan ei lue ja joiden tulokset jäävät pääasiassa tuntemattomiksi jopa saman tietenalan tutkijoille. Lisäksi, ”arvostetut” julkaisusarjat vain harvoin ottavat julkaistavakseen tiedettä, joka muodostaa perustutkimuksen kivijalan: tuloksia, jotka toistavat ja varmentavat aiemmat tutkimukset tai negatiivisia tuloksia, jotka osoittavat, miten jollakin tekijällä ei ole vaikutusta tutkittavaan asiaan. Sellaiset tulokset eivät juuri herätä huomiota ja niihin ei viitata niin paljon kuin alkuperäisiin positiivisiin tuloksiin, jolloin niiden julkaiseminen katsotaan vähemmän arvokkaaksi. Siitä kärsii tiede.

Mitä voimme tehdä?

On monia toimenpiteitä, joihin tutkijat ja tiedeyhteisön jäsenet, yliopistot ja tieteen rahoittajat voivat ryhtyä akateemisen julkaisumaailman ongelmakohtien ratkaisemiseksi.

Tieteen merkittävyyden kriteereinä ei voida pitää yksinkertaisia numeroita kuten viittausten määriä, ja tutkimustulosten ja siten tutkijoiden työn merkittävyyden arvioinnissa on ryhdyttävä katsomaan kokonaisuutta. Se media, jossa tutkimus julkaistaan, ei saa vaikuttaa arvioihin tutkimuksen laadusta, kunhan vain tieteellisen julkaisemisen minimivaatimukset on täytetty. Tutkimuksen on oltava tieteen pelisääntöjen mukaan tehty, vailla ongelmia tehdyissä oletuksissa ja käytetyissä menetelmissä, mikä on varmennettava alustavasti vertaisarvioinnilla. Kun tämä perusvarmistus on tehty, tulisi olla aivan samantekevää millä alustalla tulos julkistetaan. Sen merkittävyyden määrittää tiedeyhteisö, jonka jäsenet, omin subjektiivisin kriteerein, kyllä osaavat arvioida yksittäisen tieteellisen tutkimuksen laadun ja merkitsevyyden. Aivan samoin alan asiantuntijat kykenevät arvioimaan yksittäisen tutkijan työn merkittävyyden tarkastelemalla hänen julkaisemiaan tutkimuksia. Ongelma tässä kaikessa on siinä, että yksinkertaisiin numeroihin kuten vittausten määriin on helppoa perustaa päätöksiä. Perusteellinen arviointi taas vie resursseja ja on vaivalloista. Siitä päästään toiseen ratkaisuun.

Kilpaillun rahoituksen määrää on vähennettävä radikaalisti tieteenteossa. Mitä enemmän tutkijat joutuvat kilpailemaan rahoituksesta, sitä enemmän heidän tutkimustaan on arvioitava ja asetettava paremmuusjärjestykseen. Vastaavasti, sitä vähemmän resursseja jokaiseen arviointiin riittää, joten käytämme entistä helpommin yksinkertaisia numeroita kuten viittausten määriä. Tieteenteon rahoitusmallit siis johtavat tilanteeseen, jossa käytetään yksinkertaisia arviointikriteerejä, mikä johtaa ongelmiin tieteellisessä julkaisemisessa. Tulisi muutenkin hyväksyä, että perustutkimus on tuloksellisinta silloin kun tutkijoilla on vähemmän paineita julkaista merkittäviä tuloksia, vakaampi taloudellinen asema nykyisen pätkätyökierteen sijaan ja enemmän mahdollisuuksia työstää tuloksiaan yhteistyössä muiden tutkijoiden kanssa paremmiksi, vaikuttavammiksi ja kattavammiksi. Jatkuva kilpailu rahoituksesta pirstaloi tutkimuksen, polttaa lopuun sen tekijät ja heikentää tieteen laatua mutta se johtaa myös yksinkertaisten viittausindikaattorien suosimiseen, koska jokaisen tutkijan suoriutumista joudutaan arvioimaan kaiken aikaa.

Yksittäiset tutkijat eivät juuri voi vaikuttaa rahoitusmalleihin ja -kriteereihin, joiden suunnittelu on viime kädessä poliitikkojen ja tiedettä rahoittavien säätiöiden tehtävä. Yksittäiset tutkijat kuitenkin voivat omilla toimillaan vaikuttaa julkaisukäytäntöihin toimimalla itse paremmin ja vastuullisemmin. Voimme kieltäytyä tekemästä ilmaistyötä voittoa tavoittelevien kustantamoiden hyväksi ja vaatia palkkiota toimiessamme uuden tieteen vertaisarvioijina tai kieltäytyä maksumuurin taakse piilotettavan tieteen arvioinnista. Voimme julkaista julkaisusarjoissa, jotka eivät ole voittoa tavottelevia toimijoita, vaan tarjoavat tieteen kaikkien saataville vapaasti. Voimme viedä tutkimuksemme sinne missä sen julkaiseminen on moraalisesti oikein, eduksi tieteelle, vaikka se olisikin lyhytnäköisesti haitallista omalle urallemme. Voimme puhua kollegoillemme ongelmakohdista ja saada heidät toimimaan samojen periaatteiden mukaisesti, tieteen vapauden puolesta. Suurin vastuu on akateemisen hierarkian huipulla olevilla kokeneilla tutkijoilla, tutkimusryhmiä ja -laitoksia johtavilla professoreilla. Määräaikaisessa asemassa olevan nuoren tutkijan on toimittava olemassaolevan järjestelmän pelisääntöjen mukaan, jotta saa elantonsa rakastamastaan työstä, mutta professoreiden painoarvolla voidaan muuttaa vallitsevia käytäntöjä.

Lopultakin, tiede on aivan liian arvokasta, jotta antaisimme suurille kustantamoille oikeudet sen piilottamiseen mahdollisimman tehokkaasti niiltä, joilla ei ole mahdollisuuksia maksaa alati kasvavia maksuja pääsystä julkisin varoin tuotetun tiedon äärelle. On luotava parempia julkaisuareenoita, kuten oman tieteenalani tähtitieteen uusi julkaisusarja The Open Jurnal of Astrophysics, joka on rakennettu vapaan julkaisuarkiston arXiv päälle vertaisarviontikanavaksi. Näiden uusien medioiden nostaminen hyväksytyiksi tieteellisiksi areenoiksi taas vaatii sitä, että niitä käytetään ja niissä julkaistua tiedettä pidetään yhtä hyväksyttynä rahoituspäätöksiä tehtäessä kuin muuallakin julkaistua. Samalla perinteisistä julkaisusarjoista on luovuttava, jotta mikään liikevoittoa tavoitteleva toimija ei voisi enää kiristää yliopistoilta maksuja vain, jotta tutkijoilla olisi pääsy edes lukemaan alansa uusinta tiedettä.

Tieteen vapaus ja riippumattomuus kärsivät rahallisiin arvoihin hirttäytyneestä yhteiskuntamallista mutta asian ei ole pakko olla niin, vaan järjestelmiä voi aina muuttaa. Jotta tiede olisi mahdollisimman laadukasta, järjestelmää on muutettava ja julkaisukäytännöt on otettava pois taloudellisen edun tavoittelun turmiollisesta vaikutuspiiristä. Tiede voi olla vapaata vain silloin, kun se on saatavilla kaikille. Olemme kuitenkin rakentaneet maailman, jossa näin ei ole. Se maailma on muutettava. Emme voi vain luottaa poliitikkoihin, koska tieteelliset julkaisijat osaavat kyllä muuttaa taloudellisen valtansa poliittiseksi vallaksi, vaan tutkijoiden itsensä on oltava aktiivisina toimijoina. Ja aika toimia on nyt.