Määräaikaisen tutkijan helvetti

Suuri osa yliopistolla tutkimusta tekevistä tieteen ammattilaisista, tutkijoista, on määräaikaisessa työssä. Syynä ovat tietenkin tehokkuusvaatimukset ja rahoitusmallit — tutkijat nähdään yliopistojen hallinnoissa vain kuluerinä ja määräaikaisia työsopimuksia suositaan, koska ne voidaan aina jättää uusimatta, jos rahoitusnäkymät sattuvat muuttumaan.

Acatiimi, professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti, kysyy miten määräaikaisuus vaikuttaa tutkimukseen, opetukseen tai esim. tutkimusrahoituksen hakemiseen. Se vaikuttaa monella tapaa — tässä tekstissä listaan omakohtaisia kokemuksiani ja yliopistomaailmassa näkemääni.

Acatiimi valmistelee juttua yliopistojen määräaikaisista työsuhteista. Määräaikaisuus vaikuttaa tietenkin monella tapaa yksittäisten ihmisten elämään, mutta nyt kysymme myös: miten se vaikuttaa tutkimukseen, opetukseen tai esim. tutkimusrahoituksen hakemiseen? Kommentoikaa!

— Acatiimi (@acatiimi) June 11, 2020

Määräaikaisen työsuhteen tärkein ominaisuus on se, että se loppuu. Joka päivä se kammottava hetki, kun palkansaanti lakkaa ja taloudellinen toimeentulo romahtaa, on askeleen lähempänä. Seuraukset ovat luonnollisesti katastrofaalisia, jos ei ole kattavaa sosiaalista ja taloudellista turvaverkkoa. Edes henkilökohtaisen talouden romahtaminen ei kuitenkaan ole niin lannistavaa kuin se tosiasia, että tutkija tiedostaa tutkimuksensa olevan niin arvotonta, että sitä ei välttämättä jatketa määräajan kuluttua loppuun. Määräaikaisella tutkijalla ajatus arvottomuudesta on takaraivossa jatkuvasti.

Arvotomuuden tunne ei riipu siitä, onko tutkimus oikeasti tärkeää, laadukasta, arvostettua tai alansa huippua. Siihen eivät myöskään vaikuta palkinnot, kiitokset, kehut tai näkyvyys. Jos työnantajana toimiva yliopisto ei ole valmis sitoutumaan tutkijaansa rahallisesti, mikä on ainoa tapa, jolla yliopisto-instituutio voi käytännössä osoittaa arvostavansa yksittäistä tutkijaa tai tutkimusalaa, arvottomuuden tunne pysyy tutkijan takaraivossa. Silloin tutkijalla ei vastaavasti ole minkäänlaista motiivia sitoutua yliopistoon yhtään syvällisemmin kuin mitä oman tutkimuksen itsekäs edistäminen päivästä toiseen edellyttää.

Määräaikaisena työntekijänä ei edistetä pitkän tähtäimen tavoitteita, rakenneta osaavia tutkimusryhmiä tai aloiteta kunnianhimoisia projekteja muutoin kuin korkeintaan omassa päässä ja omissa suunnitelmissa. Haaveet omasta tutkimusryhmästä ja toteutettavista kunnianhimoisista tutkimusprojekteista eivät häviä mutta vuosien kuluessa käy yhä selvemmäksi, että ne ovat vain haaveita. Tieto siitä, että yliopisto saattaa vetää taloudellisen pohjan pois omalta työltä tarkoittaa sitä, että työ ja sen hedelmät, osaaminen, ammattitaito, verkostot ja kaikki muistiinpanot myös viedään mahdollisimman tarkasti pois yliopiston käytöstä, kun määräaikaisuus loppuu. Haaveetkin viedään silloin muualle, tavallisesti toiseen määräaikaiseen työhön jossakin toisessa instituutiossa tai yliopistossa.

Tieteen rahoitusmalleissa määräaikaisia työsuhteita pahempaa on vain se, että rahoituksen joutuu hakemaan itse, kun yliopisto kerää tehdystä tieteestä kaiken kunnian. Yliopiston rahoitus määräytyy tutkijoiden tekemän työn perusteella mutta tutkijoilla itsellään, ainakaan määräaikaisilla tutkijoilla, ei useinkaan ole keinoja vaikuttaa oman rahoituksensa stabiiliuteen tulevaisuudessa. Monet määräaikaiset tutkijat työskentelevät ulkopuolisella rahoituksella, jonka he ovat itse hakeneet ja ansainneet mutta josta he maksavat yliopistolle ja saavat tavallisesti vielä kaupan päälle velvollisuuksia, kuten opetusvelvollisuuden. Millään muulla alalla työntekijän ei oleteta absurdisti kirjoittavan hakemuksia ulkopuolisiin instituutioihin, säätiöihin, ja sateenkaaren päässä odottavien kulta-aarteiden haltijoille, jotta hän voisi jatkaa työtään.

Tilanne on paradoksaalinen. Tutkija käyttää aikaansa kirjoittaakseen jatkuvasti hakemuksia, jotta voi jatkaa työtään, johon kuuluu oleellisena osana hakemusten kirjoittaminen. Tutkimusta tehdään hakemusten kirjoittamisen ohella, jos aikaa jää. Kaikkina kuukausina aikaa muuhun ei juuri jää — ei varsinkaan silloin, kun oman määräaikaisen rahoitushanan kuivuminen on vain muutaman kuukauden päässä ja oma taloudellinen toimeentulo on uhattuna. Kyse on valtavasta kaikkein koulutetuimpien ihmisresurssien tuhlauksesta. Samalla on rakennettu stressaava ja ihmisiä loppuun polttava järjestelmä, josta kaikki haluavat pois keinolla millä hyvänsä. Moni pääsee pois vain ylikuormittumalla ja luhistumalla henkisesti. Tutkijat ajautuvat polttamaan itsensä loppuun, koska rakastavat työtään mutta eivät saa yliopistolaitokselta minkäänlaista pitkäjänteistä tukea — pitkäjänteisestä rahoituksesta puhumattakaan.

Kaikkein eniten kärsii tiede itse. Lyhyellä aikajänteellä tehtyä tutkimusta ei voi juuri koskaan pitää kovinkaan laadukkaana, huolellisena tai vaikuttavana. Tutkijat kyllä koettavat maksimoida suoriutumisensa katsomalla yliopistomaailman arviointiperusteita ja erilaisia suoriutumisen mittareita, kuten julkaisumääriä ja julkaisujen saamien viittausten määrää, mutta tieteen laadun maksimoinnin kanssa sillä on vain vähän tekemistä.

Määräaikaisena tutkijana on jatkuvasti paineen alla näytettävä tuotteliaisuus ja julkaistava mahdollisimman monta artikkelia. Se johtaa siihen, että kokonaisuuksia pilkotaan osiin ja julkaistaan osat erikseen, yhdestä vaikuttavasta tuloksesta tehdään monta pientä osatulosta ja tuotetaan samalla turhaa tieteellistä tekstiä. Energiaa käytetään myös oman tutkimuksen mainostamiseen ja myymiseen. On pakko, koska muutoin rahoitus suunnataan niille, jotka mainostavat tuloksiaan mediassa, sosiaalisessa mediassa tai muilla keinoin aktiivisimmin ja jotka osaavat markkinoida tuloksensa hienoimpia sanankäänteitä käyttäen. Itse tieteen kanssa sillä kaikella ei tietenkään ole mitään tekemistä.

Määräaikaisista rahoitusmalleista kärsivät siis kaikkein eniten tutkijat ja tiede. Henkilöstöresurssien loppuunpolttaminen vain tuntuu olevan vallalla olevan kilpailuideologian looginen seuraus. On vain ironista, että ne samat tutkijat, joiden tulokset osoittavat vaikkapa yhteistyön olevan tehokkaampaa kuin kilpailun, laitetaan kilpailemaan rahoituksesta toistensa kanssa katastrofaalisin inhimillisin seurauksin.

---

Perustan tämän tekstin näkemykset omakohtaisiin kokemuksiini työskenneltyäni 14 vuotta määräaikaisena tutkijana eri instituutioissa ja eri maissa. Olen nähnyt kollegoideni romahtavan, kärsivän stressistä, luopuvan akateemisista haaveistaa ja jopa vaipuvan syvään masennukseen ja alkoholismiin. Olen nähnyt maailman älykkäimpien ihmisten ahdistuvan, kyynistyvän ja luopuvan haaveistaan.

Itse olen onnistunut pitämään pääni pinnalla akateemisessa maailmassa vain vaivoin. Olen onnistunut maksamaan vuokrani ja harjoittamaan vapaa-ajan aktiviteetteja mutta en ole voinut koskaan suunnitella tulevaisuuttani ainaisessa epätietoisuudessa siitä, onko minulla rahoitusta enää muutaman kuukauden kuluttua. Neljätoista vuotta ja yli kaksikymmentä määräaikaista työsopimusta myöhemmin olen vihdoinkin päässyt ansaitulle kesälomalle. Sekin vain siksi, että rahoitukseni on katkennut ja uutta ei ole näköpiirissä.